Mietin tässä, että pitäisköhän tänne sivuille tai ylipäänsä eri paikkoihin kirjoittaa “Nokkahuilun puolustuspuhe” -tyyppisiä kannanottoja? Faktahan on se, että tämä kunniakkaan historian omaava hieno soitin on aivan ali-ali-aliarvostettu tämän päivän Suomessa. Ei pelkästään Matti Meikäläisen, vaan monen musiikki-ihmisenkin mielessä, asenteissa ja puheissa. Mistäköhän se kaikki johtuu? Koulujen musiikinopetuksesta? Halvasta hinnasta? Muovisuudesta? Helpon leimasta? Epävireisyyden leimasta? Niinpä, ei sitä olekaan NIIN helppo soittaa puhtaasti. Ja kyllä, on olemassa huonoja muovihuiluja, mutta on myöskin olemassa hyviä muovihuiluja ja ennenkaikkea on olemassa todella hyviä puisia huiluja. On tosin olemassa myös huonoja puunokkiksia. Ehkä kyse on myös siitä, että ihmiset ylipäätään kuulevat keskimäärin enemmän huonoa kuin todella hyvää nokkahuilunsoittoa. Tarvittaisiin jonkinlaista yleistä nostetta, esikuvia, hyviä levytyksiä. Asennemuutosta. Hyvä kun kehtaa nykyään edes myöntää, että soittaa nokkahuilua!… jotenkin vakavissaan (?) vielä. Ei kai siihen muuta tarvittais, kuin yksikin riittävän hyvä kuuntelukokemus per asenneongelmainen. Toivotaan, että tämä meidän työ olis viemässä tätä asiaa edes himpun eteenpäin…
Niin totta! Itsekin ikäni musiikkia harrastaneena olen ajatellut juuri näin, tai itseasiassa onnistunut olemaan ajattelematta koko soitinta. Kokemukset rajoittuvat todellakin sinne ala-asteelle ja karmeaahan se pakonomainen vinguttaminen oli! Muttamutta… oman kuoroharrastukseni myötä olen tykästynyt koko ajan enemmän ja enemmän kansanmusiikkiin ja olinpa jokunen päivä sitten seuraamassa esitystä jonka lauluosuudesta odotin paljon, mutta sydämeni veikin yllättäen nokkahuilu! Nyt on kaivettava esiin oma huilu ja saatava jostain oppi. Ehkäpä joku päivä pianistin sormet liikkuu yhtä näppärästi huilullakin.